Tyyneys.

Syvä huokaus. Asiat loksahtavat aina paikoilleen. Uusi asuntoni on aivan mahtava, kämppistytöstä puhumattakaan. Sotkuinen huoneeni, keltainen kylpyhuone, puulla ja punaisella sisustettu olohuone, keittiö mitä mainioin leivontaan ja teen keittämiseen, musiikkihuone kitaralla ja rummulla, ja tietenkin parveke joka soveltuu hyvin istuskeluun ja yleiseen tyhjäntoimittamiseen. Mieli lepää kilpaa ruumiin kanssa, ja olo on kokonaisvaltaisen hyvä. Itse tehty ruoka, tila ympärillä, viihtyisä asuinympäristö ja erilainen elämänsisältö tekevät ihmeitä kenelle tahansa, ja onneksi tässä tapauksessa minulle.

Sosiaalinen kanssakäyminen vastakkaisen ja miksei samankin sukupuolen kanssa edistyy samaa tahtia, eli ei edisty ollenkaan. Olen täysin, ja sataprosenttisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilaani, jossa aikaani riittää ystäville, hiippareille ja omalle "taiteelleni" Hmmh, pitäisi yrittää karsia sarkastinen suhtautuminen omaa luovuuttani kohtaan, sillä jos ei usko itseensä, niin kukas muukaan vaivautuu uskomaan sinuun.

Ostin mahtavan postikortin Retretistä, kuva pikkutytön patsaasta. Kävin uskomattoman upeassa taidenäyttelyssä. Taiteilija Kim Simonssonin työt löivät minut ällikällä, ja oloni oli ylitsevuotava (jos niin voi sanoa) kun astelin Retretin luolaan rakennetuissa pimeissä saleissa, valonheittimien valaistessa upeat ja vaikuttavat veistokset. Kunnioitusta.

http://www.kimsimonsson.com/kuva.php?id=140

Ajatelma.

I have two very different ways of thinking, actually each others opposites.

One morning I wake up, and I think, ahh. I need nothing. I want to clear my air from everything I dont need or want, which is basically everything. I want to reach a state of mind which requires no materia, no earthly belongings. I feel no temptation, I just want my space and need to be alone, feel myself floating, floating on forever.

The other state of mind couldn't be more different. I feel that I want everything and I want to have it now! The feeling is not towards materia or belongings, it's more all about people and experiences. I sometimes feel that I need to have all the people around me, everyone in the world, for they all have something new for me, something nobody else can give me. Each experience is worth something, and by gaining those experiences I have more that anyone else in this world has.

Well, in my mind that is. My mind is something no person can take away from me, something that stays, even when everything is gone. And I'm not talking about memories, for my memory doesn't always serve me well. No, I'm talking about my mind itself. Every thing I do, every moment I live on, every second I enjoy and live life to it's fullest, I gain something I can never lose.

Temptation. Something I can't resist, and something I don't want to resist. I wish I had more, so I could dive into them and enjoy every moment.

Päänsärky.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Haluan pois.

Obsession.

Istun vetta valuvana ja hieman paivettyneena tietokoneella, strategisista a:n ja o:n puuttuvista pisteista paatellen olen kuin olenkin ulkomailla. Ajattelin etta viettaisin koko loman ulkomaailmasta eristaytyneena ja en vaivautuisi ollenkaan nykypaivan sosiaaliseen verkkoon, internettiin. Kohtalon oikusta satuin lukemaan erittain mielenkiintoista kirjaa, Paolo Coelhon Portobellon noitaa (alkaa toki kasittako vaarin, tama on ensimmainen Paolo Coelhon kirja joka on koskaan sattunut kasiini, enka kuulu hanen vannoutuneeseen ihailijakerhoonsa, kuten niin monet nykyaan tuntuvat). Luin tata mainiota kirjaa, joka kertoo valloittavan oudosta nuoresta naisesta, joka seikkailee ympari maailmaa, ja jonka elaman ja ajatusmaailman Coelho on paattanyt ikuistaa kirjaksi. Tulin ajatelleeksi omaa elamaani, haluani ikuistaa se muiden luettavaksi ja tutkittavaksi, ja mieleni valtasi pakonomainen halu kirjoittaa. NYT.

Etelassa sielu lepaa. Makaan paivat auringossa, otan valokuvia, kuivattelen hiuksiani (jotka varmoista paatoksistani huolimatta kastelin), juon Tequila Sunrisea, Poseidoneja, Zombieta (drinkki joka lienee Enriquelle mieleen), Pina Coladaa, Vodka 7uppia.... Lista jatkuu kauan. Huomenna lahden kaymaan paikallisessa pikkukylassa, valokuvaamassa ja katselemassa vanhaa satamaa, tirkistelemassa pikkukauppoihin ja todennakoisesti polttamassa naamani auringossa.

Mielta lammitti isan kanssa yhdessa ja salaa poltettu tupakka, siskon nauru ja valittaminen, pikkuveljen polskiminen ja jaatelotahrat naamassa, aidin punainen iho ja lapsenomainen nauru kun han loiskii vetta paalleni (kastellen rastani).

Maksettu internet-aika alkaa olla lopussa, mutta mieleeni juolahtaa viela tarkea asia elamassani. He ketka jaivat Suomeen. Rakkaat ystavani.

Oivallus.

Kirjoitan blogia vain kun asiat ovat erityisen hyvin, tai erityisen huonosti. Nyt en oikein osaa sano kumpaa ne ovat, mutta ne ovat yleensä jompaa kumpaa. Harvoin tulee hetkiä että elämä on tasaisen mukavaa/tylsää.

Tällä hetkellä on pirteän riittämätön olo, stressaantunut ja tietysti epätietoinen. Haluaisin sanoa että en ikinä, ikinä enää ihastu, ja toivoisin pyrkineeni siihen tilaan. Mikä ihmisellä on, kun hän yksin ollessaan kaipaa seuraa, ja haaveilee yksinäisyydestä ryhmän keskellä. Mikä siinä on, kun ei voi koskaan olla tyytyväinen osaansa, oli se kuinka hieno tahansa.

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ haista paska koko maailma.

Epäkohtia.

Pohdiskelimme ystäväni kanssa tässä eräänä kauniina päivänä (päivät ovat olleet toistuvasti kauniita), että minne mennä etsimään yhden yön seuraa tai elämänkumppania, jos olet homo- tai biseksuaali tyttö. Heterot ovat vallanneet helsingin homobaarit etsiessään mielenkiintoista biletysseuraa ja uusia elämyksiä. DTM:ssä riittää homoja, eikä ulkopuolisia miehiä käy siellä, varsinkaan suomalaisia. Suomalaiseen mieheen on homofobia kirjoitettu geeneihin, mutta naisen geeneistä se on hiljalleen poistumassa. Tämä on todettu harmillisiksi meille naisille ja tytöille, jotka sattuvat siitä samasta sukupuolesta pitämään, sillä mennessä DTM:n ei voi enää edes tietää onko tyttö jonka kanssa keskustelet kenties hetero. Luulisi että sen oikean löytäminen on jo tarpeeksi vaikeaa tässä maailmassa, ja nyt se on rajoitettu minimaaliseksi.

Tyttöjen mielestä saattaa kenties olla jännittävää lähteä Helsinkiin asti viettämään iltaa, ja valita paikka täynnä eksoottisia ja erilaisia ihmisiä. Mutta he eivät ymmärrä että kaikki eivät ole siellä vaan bilettämässä ja töllistelemässä ihmisiä tunteakseen itsensä erityiseksi, monet lähtevät homobaariin oikeasti tutustuakseen ihmisiin ja ehkä löytämään juuri sen, kenen kanssa haluaisi viettää elämänsä. Olen miettinyt monesti että haluaisin taas lähteä pitkästä aikaa käymään Helsingin yöelämässä, mutta kokemuksesta tiedän ettei se ole niin yksinkertaista. Olen monesti ns. iskenyt silmäni kauniiseen tyttöseen tai komeaan naiseen, mutta juttelemaan mentyäni saanut saman vastauksen: "Sori mä en tykkää tytöistä, tulin tänne vaan mun homokavereitten kans".

?????????????????????????????

Haikeus.

Tulee haikea olo kun katsoo elokuvaa "Liikkuva Linna". Ärsyttää kun oikeassa elämässä ei ole niin charmikkaita ja tyylikkäitä miehiä kuin Hauru niminen velho. Tuli melkein jätetty olo elokuvan loppuessa.

Tulee haikea olo aina hauskan illan jälkeen herättyään, varsinkin jos on lähtenyt liian aikaisin liiallisen humalatilan vuoksi. Miettii että mitä kaikkea olisi vielä voinut tapahtua, ja mistä jäi paitsi.

Tulee haikea olo kun katselee rakastavaisia. Helliä, melkein automaattisia hipaisuja, hiukset pois toisen silmiltä, rakastava ja kaikki murheet poistava tiukka halaus.

Haikeaa, kun ihmiset vaihtuvat ja katoavat ympäriltäsi, asiat jotka ovat olleet tärkeitä muuttuvat merkityksettömiksi, unohtuvat ja katoavat kokonaan.

Kiedon itseni tiukkaan pakettiin enkä päästä ketään sisään, enkä anna ulkomaailman koskettaa minua. Olen yksin, niin on aina ollut, ja on aina loppujen lopuksi oleva.

Inspiration.

Istun ATK:n tunnilla, juhlistan sisäisesti neljättä vuottani lukiossa ja mietin elokuvaa jonka tulemme tekemään kyseisillä tunneilla. Kuuntelen 1200 Microgramsia ja olo on sen mukainen, ideoita leffaan syntyy vaikka millä mitalla ja nopeammin kuin valo liikkuu avaruudessa. Pienoiselokuvamme tulee kertomaan häiriintyneen ihmisen ajatusmaailmasta, asioista joita hän näkee, ajattelee, kuulee ja useimmiten kuvittelee hallusinaatioittensa vallassa. Elokuvasta tulee osaksi mustavalkoinen, lisänä hippu neonvärejä ja psyksedeliaa.

"Lets all take some mescaline"

Vaihdan musiikkia. Tulee ylväs ja runollinen olo, rydikäs ja samalla melodinen. Tekee mieli huojua olemattoman tuulen mukana, avata hiukset (joita olen päätynyt taas rakastamaan) ja heilutella niitä tuulessa, mekon lentäessä ilmaan! Haluaisin kertoa kaikille elämäntarinani ja jakaa avoimesti kaikki salaisuuteni, avata sieluni ja hengittää samaa ilmaa joka heittää mekkoni ylös puun oksalle. Haluaisin olla alasti maailman edessä, sen ottaessa minut syleilyynsä, rakastaen kaikkia epäkohtiani. Rakastan elokuvaa Frida. Elokuva kertoo taiteilijasta nimeltä Frida Kahlo, ja yksi kohta on jäänyt selkeästi mieleeni. Fridalle kerrotaan ensimmäistä kertaa tulevan aviomiehensä luonteenpiirteistä ja Diegosta sanotaan: "Hän saisi kaikki naiset jotka häntä miellyttävät, hän huomaa naisen kaikki epäkohdat ja rakastaa häntä juuri niiden vuoksi, eikä niistä huolimatta". En kuitenkaan muistanut sitä niin selkeästi, mutta tarkoitus lienee selvä.

Löysin ihanan asunnon netistä. Iso kolmio keskustasta, kaksi makuuhuonetta ja olohuone, iso keittiö ja parveke. Kaipaan pois pienestä kopistani, joka alkaa tuntua ahdistalta. Haluaisin löytää sopivan henkilön jakamaan sen kanssani, enkä tiedä kuka olisi juuri se. Sitä pohtiessa.

Eternal Erection - Simple People

The wonderful lightness of being!

Viikonloppu sujui sekavassa mielentilassa ja eeppisissä tunnelmissa. "Hei mulla on idea! Mennään vessaan ja otetaan paidat pois!!!" "Joooooooo!"



Lauantaina suuntasimme porukalla suuntamme Vallilaan, jossa ystävämme asustaa. Olimme menossa juhlimaan hänen lähtöään kaukaisiin maihin sotimaan kaukaisen asian puolesta, ja odotimme innolla tulevaa iltaa. Olin varannut reissulle pari pulloa viiniä, kaksi legendaarista Melnik 13 punaviiniä. Avasin ensimmäisen pullon bussissa, jossa törmäsin naiseen, joka sattui olemaan vanha tuttavani. Muistelin hetken pullo kourassa yhteisiä hetkiämme DTM:ssä ja kulkiessa Helsingin katuja käsi kädessä. Se siitä, join lisää.



Saavuimme Vallilaan hieman eksyksissä, onneksi eräällä oli puhelimessaan maaginen karttalaite, joka löysi meidät turvallisesti perille. Ja toisin kuin joku toinen bileisiin saapunut, me emme menneet koputtamaan Hell's Angelsien tukikohdan ovelle kyselemään "Juhon bileistä".



Ilta tiivistettynä: tanssimme, joimme, otimme paidat pois vessassa (med Enrique), lauloimme Bohemian Rhapsodyn takapihalla monen monituista kertaa, katselimme sammuneita, lauloimme lisää, keräsimme kertyneet pullot pöydälle (josta loppui tila), juhlimme, juhlimme ja juhlimme. Löysin vielä yhden pullon mainiota valkoviiniä. Paita liivini alta katosi maagisesti, jättäen jälkeensä vain juuri ja juuri säädyllisen liituraitaliivin. Tanssin, tanssin, tanssin! Nukahdin kuudelta vain herätäkseni samoissa tunnelmissa aamulla, musiikin jo soidessa! Hyppäsin mukavasta punkastani jo valmiiksi tanssien, Enriquen ensin heräteltyä minua. "Vielä 5 minuuttii örrhh". Tasan viiden minuutin päästä tanssijalka jo vipattaakin muiden nukkuvien ja krapulaisten ihmisolentojen ympärillä, kaikkien tuskaillessa ja rypiessä omassa kurjuudessaan. Jopa edellisenä iltana alasti sammunut ja patjalleen oksentanut poika tuli kyselemään housujaan ja jakamaan elämänviisauksiaan. Maistelin aamulla jotain vihreää, joka hieman rauhoitti mieltäni ja laimensi intoani, katsoimme elokuvaa.

Ahh olemisen sietämätöntä keveyttä, elämän absurdeja muotoja joita se satunnaisesti ottaa, ilman omaa valintaa tai tahtoa, vieden elämän teille tuntemattomille, aaville aavikoille, sankkoihin metsiin, Vallilaan!

Saan viestiä bussin mysteerinaiselta. "Olen tulossa kaupunkiisi kahden viikon päästä perjantaina. Löytyisiköhän minulle sija vierestäsi?" Viesti ei tietenkään ollut yhtä tyylitelty kuin korea käden jälkeni antaa ymmärtää, mutta tarkoitus tulee selväksi.

Kriisinpoikanen.

Heräsin tänään klo 15.32. Taas. Ei ihme, että heti herätessään tulee irrallinen ja merkityksetön olo. Heräsin ja katselin kämppääni, vaatteita lattialla, kissankarvoja matossa, viittä tyhjää mehupurkkia (eikä tietenkään yhtään mehua mitä JUODA), kissankarvoja vaatteissa, kissanhiekkaa lattialla, matolla ja oikeastaan joka paikassa. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin heittää valkoiset ja pitkäkarvaiset kissani ulos ikkunasta ja sanoa että tervemenoa, minäkin pärjään omillani, miksi te ette pärjäisi. Katsoin kissojeni viattoman pirullisia, KARVAISIA naamoja ja hellyin, ehkä vienkin ne vaan kissataloon.

Heräsin muutenkin täysin oudossa mielentilassa, halusin puhdistautua. Eikä pelkäsään fyysisesti, vaan henkisesti, eettisesti ja öö moraalisesti. Tai en tiedä, mutta jotain oli tehtävä tälle elämälle. Halusin siivota asuntoni, laittaa taulut seinille, hankkia rahaa ja leikata hiukset. Aina välillä katsoessani hiuspehkoani, joka koostuu takuista, rastoista ja epämääräisistä hiusmassoista, tulee jännä olotila joka huutaa aivojeni pohjalla: "Leikkaa ne pois, ole VAPAA!" Silti mietin että en varmaan pärjäisi kaljuna, taikka siilinä. Mutta "puhdistautumisprosessi" ei tuntuisi loppuun asti viedyltä ja lopulliselta ilman hiusten eliminointia. Tiedän, että ikävöisin hiuksiani. Ikävöisin niiden silittelyä, jokaisen rastan loputonta ihmettelyä ja ihastelua.

Juuri kun mietin tätä hiusteni filosofiaa, vanhemman puoleinen mies tulee Glory Daysissa kyselemään niistä. "Varmasti ei oo oikeat? Meillä on työpaikalla tyttö jolla on myös tuollaiset, jatketta ja kuitua koko homma!" Ei oo ei. Kiitos tästä. Ehkä nää pysyykin vielä hetken. :) "Onkos sulla muuten poikaystävää, noin nätti tytönlirpukka? Varmasti on. Mitäs sie siinä konneella, eikös se oo elämän tuhlaamista? Hä?" Ei oo poikaystävää. Joo, onhan se elämän tuhlaamista. Joo, ei... Joo. Jätä mut rauhaan.

Pitäisi kanssa lopettaa ryypiskely, juopottelu, turha päihteily, ulkona rilluttelu, myöhään valvominen, ihmissuhteiden sotkeminen, yleinen paheellisuus, liika nukkuminen, baareissa notkuminen, elämän skippaaminen ja velvollisuuksien pakoilu. Mistä löytää se tarvittava puhti, mistä löytää motivaatio? Ei sitä kotoa löydä, mokomassa kopissa tulee vain klaustrofobinen olo. Ei sitä täältä Glory Daysista löydä, se on varmaa. Etsinkö siis Lundista, koulun käytäviltä, kirjastosta, kavereiden nurkista, jokirannasta vaiko torikahvilasta? Ei, en löydä sitä sieltäkään. Ehkä pitäisi etsiä sitä itsestä, syvältä minän sopukoista? Turhaa lässytystä ja tekotaiteellista paskaa. Ehkä se tulee jos on tullakseen.

Molly kuittaa, paljon valoisimmin ajatuksin kuin aloittaessaan.

Hourailua.

Hassunhauskaa olla kipeänä. Olen nyt tietysti paljon paremmassa kunnossa kuin pari päivää sitten. Vielä maanantaina mennessäni nukkumaan kuvittelin pieniä vihreitä miehiä ja sopertelin äidilleni käsittämättömiä, hänen niin ihanasti peitellessäni minut nukkumaan. "Oikeesti äiti, entäs jos mä kuolen niiku se siinä leffassa jossa oli se miesnäyttelijä, mikäsenniminyton, se se se joka näyttelee siinä toisessakin leffassa" *kikatuskohtaus* "Se jossa on Meg Ryan joka siinä alussa kuolee se pieni tyttö kuumeeseen öö".

Mahtavaa. On tietysti ihanaa olla vanhempien hellässä huomassa kun sairastaa kuolemaa, mutta on se ihanaa palata takaisin kotiin, omaan kotiluolaani! Mukavaa olisi tietysti ollut myös parantua rauhassa, mutta toisin kävi kun asunnon jälleen kerran valtaa järkyttävä määrä ystäviä, tuttavia ja muita humalaisia hengareita. Keskiviikkona menen väsyneenä nukkumaan parin kaverin lähdettyä, niistän nenääni kuin viimeistä päivää ja kuolen limaiseen yskääni. Laitettuani silmät kiinni, puhelimeni piippaa merkiksi viestistä.

Lopulta päädyn valvomaan kahdesta kuuteen, viestin kertoessa: "Tulen kohta". Tai no, valehtelisin jos sanoisin valvoneeni, mutta kipeänä nuokkuminen ei tunnu mukavalta unenpuutteen lisääntyessä jokaisella yrityksellä pitää silmät auki. Niinpä hyysään sisään kaksi juopunutta tuttavaani, toisen kadotessa vessaan ja toisen lysähtäessä sohvalle. Keitän kahvia ja luotsaan toisen vessasta sängylle. Menen itsekin nukkumaan ja kuuntelen kun jälkimmäinen hääräilee sohvalla itsekseen ja kikattelee ilmeisesti kissojeni temppuilulle.

Damn!

Hieman tyhjähkö olo, kuumetta ja kurkkukipua. Muutenkin keho halajaa jotain mitä ei voi saada.

Näin unta jossa kävelin ison hallin läpi, hallin jokaisessa nurkassa kasvoi toinen toistaan eksoottisempia kasveja, löytyi jättiläiskurpitsoja, jalkapallon kokoisia tomaatteja ja omenoita, jotka puusta pudotessaan olisivat halkaisseet maan. Niin ainakin unessa ajattelin. Kaikki oli suurta ja mahtavaa, ja minä olin pieni niiden keskellä. Sellainen olo minulla on, olen pieni verrattuna tähän todellisuuteen joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu loputtomiin! Kävelen hallin läpi, ja pitelen Häntä kädestä. En ole aivan varma kuka Hän on, mutta yksi asia on selkeää. Hän voisi täyttää tyhjiöni. Pitää minua kädestä matkalla suuren hallin läpi.

Paras tapa tosiaan aloittaa blogin kirjoittaminen on viideltä aamuyöstä, kuunnellen bluesia tupakansavussa. Blogin nimi, "mollyzzienis" tai "Crazy Walk Called Life" saattaa hyvin kuvastaa silloisia mielentiloja, vaikka en pahemmin psykedeelejä harrastakaan. Myös silloinen seura, joskus Enriqueksikin kutsuttu, myös saattoi auttaa silloista sekalaista olotilaa. "Soita Gnarles Barkleyn Crazy!" Näen vieläkin sieluni silmin kun hyppäämme facebookin ääreltä kuuntelemaan jalkojemme töminää Klubin lattialla, lasittunein silmin ja kieli keskellä poskea.

"En osaa laulaa enkä tanssia, mutta kun niin teen, minulla on niin hyvä olo"

Itse kuvittelisin osaavani tanssia kohtuullisesti, ja voin myös todeta että niin osaa Enriquekin. Pidän myös laulamisesta, mutta saavuttaakseni maksimaalisen potentiaalini sillä saralla, ei olisi varmaan pahitteeksi ottaa laulutunteja. Pahitteeksi, what a silly word. Haluaisin valita elämälleni selkeän "taiteellisen suunnan", mutta en usko että se on mahdollista. Rakastan kirjoittamista ja valokuvaamista, laulan koko ajan, pidän piirtämisestä mutta tunnen monia ihmisiä joiden töiden rinnalla raapustukseni näyttävät esikoululaisen käsialalta. Onneksi ihminen on niin moniulotteinen, että näinkin laiska ihminen kuin minä, pystyy keskittymään moneen asiaan kerrallaan.

Getting Started.

Mietin että onkohan tämä oikea ajankohta ja mielentila aloittaa henkevän ja sielukkaan blogin kirjoittaminen, mutta what the hell.

Seuraa jännittävää ja tapahtumarikasta eloani aitiopaikalta, juuri sinä!

Chinchin!