Hourailua.

Hassunhauskaa olla kipeänä. Olen nyt tietysti paljon paremmassa kunnossa kuin pari päivää sitten. Vielä maanantaina mennessäni nukkumaan kuvittelin pieniä vihreitä miehiä ja sopertelin äidilleni käsittämättömiä, hänen niin ihanasti peitellessäni minut nukkumaan. "Oikeesti äiti, entäs jos mä kuolen niiku se siinä leffassa jossa oli se miesnäyttelijä, mikäsenniminyton, se se se joka näyttelee siinä toisessakin leffassa" *kikatuskohtaus* "Se jossa on Meg Ryan joka siinä alussa kuolee se pieni tyttö kuumeeseen öö".

Mahtavaa. On tietysti ihanaa olla vanhempien hellässä huomassa kun sairastaa kuolemaa, mutta on se ihanaa palata takaisin kotiin, omaan kotiluolaani! Mukavaa olisi tietysti ollut myös parantua rauhassa, mutta toisin kävi kun asunnon jälleen kerran valtaa järkyttävä määrä ystäviä, tuttavia ja muita humalaisia hengareita. Keskiviikkona menen väsyneenä nukkumaan parin kaverin lähdettyä, niistän nenääni kuin viimeistä päivää ja kuolen limaiseen yskääni. Laitettuani silmät kiinni, puhelimeni piippaa merkiksi viestistä.

Lopulta päädyn valvomaan kahdesta kuuteen, viestin kertoessa: "Tulen kohta". Tai no, valehtelisin jos sanoisin valvoneeni, mutta kipeänä nuokkuminen ei tunnu mukavalta unenpuutteen lisääntyessä jokaisella yrityksellä pitää silmät auki. Niinpä hyysään sisään kaksi juopunutta tuttavaani, toisen kadotessa vessaan ja toisen lysähtäessä sohvalle. Keitän kahvia ja luotsaan toisen vessasta sängylle. Menen itsekin nukkumaan ja kuuntelen kun jälkimmäinen hääräilee sohvalla itsekseen ja kikattelee ilmeisesti kissojeni temppuilulle.