Damn!

Hieman tyhjähkö olo, kuumetta ja kurkkukipua. Muutenkin keho halajaa jotain mitä ei voi saada.

Näin unta jossa kävelin ison hallin läpi, hallin jokaisessa nurkassa kasvoi toinen toistaan eksoottisempia kasveja, löytyi jättiläiskurpitsoja, jalkapallon kokoisia tomaatteja ja omenoita, jotka puusta pudotessaan olisivat halkaisseet maan. Niin ainakin unessa ajattelin. Kaikki oli suurta ja mahtavaa, ja minä olin pieni niiden keskellä. Sellainen olo minulla on, olen pieni verrattuna tähän todellisuuteen joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu loputtomiin! Kävelen hallin läpi, ja pitelen Häntä kädestä. En ole aivan varma kuka Hän on, mutta yksi asia on selkeää. Hän voisi täyttää tyhjiöni. Pitää minua kädestä matkalla suuren hallin läpi.

Paras tapa tosiaan aloittaa blogin kirjoittaminen on viideltä aamuyöstä, kuunnellen bluesia tupakansavussa. Blogin nimi, "mollyzzienis" tai "Crazy Walk Called Life" saattaa hyvin kuvastaa silloisia mielentiloja, vaikka en pahemmin psykedeelejä harrastakaan. Myös silloinen seura, joskus Enriqueksikin kutsuttu, myös saattoi auttaa silloista sekalaista olotilaa. "Soita Gnarles Barkleyn Crazy!" Näen vieläkin sieluni silmin kun hyppäämme facebookin ääreltä kuuntelemaan jalkojemme töminää Klubin lattialla, lasittunein silmin ja kieli keskellä poskea.

"En osaa laulaa enkä tanssia, mutta kun niin teen, minulla on niin hyvä olo"

Itse kuvittelisin osaavani tanssia kohtuullisesti, ja voin myös todeta että niin osaa Enriquekin. Pidän myös laulamisesta, mutta saavuttaakseni maksimaalisen potentiaalini sillä saralla, ei olisi varmaan pahitteeksi ottaa laulutunteja. Pahitteeksi, what a silly word. Haluaisin valita elämälleni selkeän "taiteellisen suunnan", mutta en usko että se on mahdollista. Rakastan kirjoittamista ja valokuvaamista, laulan koko ajan, pidän piirtämisestä mutta tunnen monia ihmisiä joiden töiden rinnalla raapustukseni näyttävät esikoululaisen käsialalta. Onneksi ihminen on niin moniulotteinen, että näinkin laiska ihminen kuin minä, pystyy keskittymään moneen asiaan kerrallaan.