Now.

Pyöräilen halki öisen Arabianrannan. Tuuli pyyhkii kasvojani ja tuntuu niin hyvältä. Mieleni rientää yli maisemien ja ajatusten. Katselen tyhjää kaupunginosaa, suurta autiota tietä joka siintää edessäni. Laitan silmät kiinni, ihan hetkeksi, ja henkäisen. Pyöräilen kovempaa ja väistelen varjoja. Näen tyhjät radat estekenttänäni, peliareenana jonka painostava tunnelma antaa olettaa alati vaanivista varjoista ja äänistä. Varjot liikkuvat vähän tiuhempaan ja alkavat elää. Kuvittelen tien esteratana jonka nurkat vilisevät zombeja, kaikki valmiita tulemaan päälle jos en taktisilla pyöräilyliikkeilläni pysty estämään niitä. Zombeja ei koskaan näy, mutta jokaisen auton varjo on potentiaalinen vaanimispaikka. Oikealla on suuri villiintynyt puutarha aidan takana, kauniit oksat ja kukkaset pursuavat aidan väliköstä. Puutarhahan vilisee zombeja, optimaalinen piilopaikka!

Katson uudestaan, mutta ei, puutarha on vain niin kaunis. Ympäristöni kirkastuu ja haistan taas lämpimän yöilman uniikin tuoksun. Kuin olisi ulkomailla. Tuuli puhaltaa hiuksiani taakse ja polkupyöräni liukuu kadulla. Mietin sinua. Mietin suudelmaamme ennen lähtöä. Mietin sanojani, kuinka kummalliselta se nyt tuntuu, että sanoin sinulle niin. Kuinka kummallista, että sanoisin sinulle juuri niin kuin hän aina sanoo minulle. Ihan kuin ottaisin oppia häneltä, kun hän sanoo niin minulta menee jalat alta, olen myyty. Muistan tämänkin pienen yksityiskohdan hänestä, ja toistan sitä itse, saadakseni sinulta, neito kulta, samalla tavalla jalat alta. Suudellakseni uudestaan suloisia huuliasi, ruusuista suukkosuuta.

Tämän kaiken tiivistän tässä hetkessä, kun olen onnellinen näppäimillä liukuvista sormista ja puoliummessa olevista silmistä. Olen hurmioissani musiikista joka ympärilläni soi ja tästä hetkestä kun ymmärrän etten tarvitse yhtään mitään muuta ollakseni onnellinen. Ja vaikka tämä hetki ei välttämättä kestä ikuisuuksiin, minulla on aina nämä ajatukset. Muistot, kokemukset! Ja kun luen tämän joskus uudestaan, pitkänkin ajan kuluttua ehkä, muistan juuri sen olotilan ja hetken.

Loppuuko velvollisuudet koskaan?

Enää yksi yo-kirjoitus. Yksi. Hah! Monta vuotta meni, mutta kohta alkaa olla urakka finaalissa.

Rakkauselämä on miten on, en oikein osaa sopeutua ja eliminoin kaikki häiriötekijät. Rakkaus itsessään (jos sellaiseksi voi kutsua max. puoli vuotta kestäneitä ihastuksia) tuntuu häiriötekijältä, enkä oikein loppujen lopuksi kaipaa muita kuin itseäni. Toki ihmisten joukosta löytyy kivoja poikkeuksia, mutta kokemusteni perusteella voin sanoa saavani enemmän irti rakastavasta ja läheisestä ystävyyssuhteesta kuin parisuhteesta. Ehkä joku ihana tytteli tai uroo joskus pyyhkii maan jalkojeni alta ja pökerryttää sokeaksi asti. Kuitenkin kokeileminen ja hassuttelu on parasta, ainakin tällä hetkellä. Miksi tarvitsisi havitella normien mukaisia haaveita omasta kullasta, perheestä ja koiralaumasta, kun se hyvä on jo koko ajan läsnä. Miksi ei voi olla kerrankin tyytyväinen, oikeasti tyytyväinen nykyhetkeen ja vain imeä viileää kevätilmaa keuhkoihin, rakastaen omaa olemassaoloaan. Tälläisinä hetkinä rahahuolet, ihmissuhdemurheet, paha olo ja stressi unohtuvat kokonaan, ja mieli lepää.

Aijai laiskuus.

Höh, unohdin jo kokonaan koko blogin.

Nyt pyhästi vannon ettei niin käy, ehkä. Tuntuu että koko blogi on koskenut muuttamista, ja nyt voin ilokseni taas ilmoittaa että seuraava muutto on jo tiedossa! Porvoo (P-town) on paras paikka kyllä, mutta Helsingistäkin löytyy varmaan kaikkea hauskaa. Tein Brunbergilla töissä ollessani päivittäin (kassalla tylsistyneenä) listoja siitä, mitä kaikkea teen ja luon Stadiin päästyäni ja se auttoi kylmän talven yli juuri ja juuri. Tuntuu nyt ihan hyvältä, mutta kylmyys ja lumi on parhaita vetämään mielen maahan ja luovuuden nollaan. Totaalisesti nollaan. En ole tehnyt varmaan mitään muuta talvella kuin dokaillut, hengaillut, näyttänyt pitkää naamaa ja haaveillut paremmasta elämästä. Siksi ette, rakkaat kuulijani (tai no Enrique), ole jääneet mistään elämää mullistavista viisauksista paitsi.

Porvoossa on uusi baari, Soho. Se on aika kiva paikka ja sen myötä on tullut pieni vastahakoisuus lähteä Porvoosta. Mutta ajattelen ehkä liian radikaalisti, ei se lähtö kummiskaan lopullinen olisi. Porvoossa on perhe ja ystäviä ja Porvoon kesä on ehkä mahtavin ikinä. Kesäksikin on ihan huippuja suunnitelmia, elokuun alussa ainakin Metsäfestiwaalit ja heti perään reilausta ihanan Annan kanssa kuukauden verran. Alkukesän voisi viettää tehden löyhästi töitä, kerätessä energiaa ja toteutellen projekteja.

Eehh ainiin ennakkotehtävät. Tässä pitäisi parin viikon sisään kerätä kokoon 7+3+1+1 kuvaa, ja niistä pitäisi tehdä niin tasokkaita että Taideteollinen korkeakoulu huolii lämpimään syliinsä. Hah! Yksi toinenkin kiva projekti on tuloillaan, mutta siitä en sen enempää puhu vielä . ^^

Kevät hiipii rintaan, vaikka ulkona on lumimyrsky.

Tyyneys.

Syvä huokaus. Asiat loksahtavat aina paikoilleen. Uusi asuntoni on aivan mahtava, kämppistytöstä puhumattakaan. Sotkuinen huoneeni, keltainen kylpyhuone, puulla ja punaisella sisustettu olohuone, keittiö mitä mainioin leivontaan ja teen keittämiseen, musiikkihuone kitaralla ja rummulla, ja tietenkin parveke joka soveltuu hyvin istuskeluun ja yleiseen tyhjäntoimittamiseen. Mieli lepää kilpaa ruumiin kanssa, ja olo on kokonaisvaltaisen hyvä. Itse tehty ruoka, tila ympärillä, viihtyisä asuinympäristö ja erilainen elämänsisältö tekevät ihmeitä kenelle tahansa, ja onneksi tässä tapauksessa minulle.

Sosiaalinen kanssakäyminen vastakkaisen ja miksei samankin sukupuolen kanssa edistyy samaa tahtia, eli ei edisty ollenkaan. Olen täysin, ja sataprosenttisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilaani, jossa aikaani riittää ystäville, hiippareille ja omalle "taiteelleni" Hmmh, pitäisi yrittää karsia sarkastinen suhtautuminen omaa luovuuttani kohtaan, sillä jos ei usko itseensä, niin kukas muukaan vaivautuu uskomaan sinuun.

Ostin mahtavan postikortin Retretistä, kuva pikkutytön patsaasta. Kävin uskomattoman upeassa taidenäyttelyssä. Taiteilija Kim Simonssonin työt löivät minut ällikällä, ja oloni oli ylitsevuotava (jos niin voi sanoa) kun astelin Retretin luolaan rakennetuissa pimeissä saleissa, valonheittimien valaistessa upeat ja vaikuttavat veistokset. Kunnioitusta.

http://www.kimsimonsson.com/kuva.php?id=140

Ajatelma.

I have two very different ways of thinking, actually each others opposites.

One morning I wake up, and I think, ahh. I need nothing. I want to clear my air from everything I dont need or want, which is basically everything. I want to reach a state of mind which requires no materia, no earthly belongings. I feel no temptation, I just want my space and need to be alone, feel myself floating, floating on forever.

The other state of mind couldn't be more different. I feel that I want everything and I want to have it now! The feeling is not towards materia or belongings, it's more all about people and experiences. I sometimes feel that I need to have all the people around me, everyone in the world, for they all have something new for me, something nobody else can give me. Each experience is worth something, and by gaining those experiences I have more that anyone else in this world has.

Well, in my mind that is. My mind is something no person can take away from me, something that stays, even when everything is gone. And I'm not talking about memories, for my memory doesn't always serve me well. No, I'm talking about my mind itself. Every thing I do, every moment I live on, every second I enjoy and live life to it's fullest, I gain something I can never lose.

Temptation. Something I can't resist, and something I don't want to resist. I wish I had more, so I could dive into them and enjoy every moment.

Päänsärky.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Haluan pois.

Obsession.

Istun vetta valuvana ja hieman paivettyneena tietokoneella, strategisista a:n ja o:n puuttuvista pisteista paatellen olen kuin olenkin ulkomailla. Ajattelin etta viettaisin koko loman ulkomaailmasta eristaytyneena ja en vaivautuisi ollenkaan nykypaivan sosiaaliseen verkkoon, internettiin. Kohtalon oikusta satuin lukemaan erittain mielenkiintoista kirjaa, Paolo Coelhon Portobellon noitaa (alkaa toki kasittako vaarin, tama on ensimmainen Paolo Coelhon kirja joka on koskaan sattunut kasiini, enka kuulu hanen vannoutuneeseen ihailijakerhoonsa, kuten niin monet nykyaan tuntuvat). Luin tata mainiota kirjaa, joka kertoo valloittavan oudosta nuoresta naisesta, joka seikkailee ympari maailmaa, ja jonka elaman ja ajatusmaailman Coelho on paattanyt ikuistaa kirjaksi. Tulin ajatelleeksi omaa elamaani, haluani ikuistaa se muiden luettavaksi ja tutkittavaksi, ja mieleni valtasi pakonomainen halu kirjoittaa. NYT.

Etelassa sielu lepaa. Makaan paivat auringossa, otan valokuvia, kuivattelen hiuksiani (jotka varmoista paatoksistani huolimatta kastelin), juon Tequila Sunrisea, Poseidoneja, Zombieta (drinkki joka lienee Enriquelle mieleen), Pina Coladaa, Vodka 7uppia.... Lista jatkuu kauan. Huomenna lahden kaymaan paikallisessa pikkukylassa, valokuvaamassa ja katselemassa vanhaa satamaa, tirkistelemassa pikkukauppoihin ja todennakoisesti polttamassa naamani auringossa.

Mielta lammitti isan kanssa yhdessa ja salaa poltettu tupakka, siskon nauru ja valittaminen, pikkuveljen polskiminen ja jaatelotahrat naamassa, aidin punainen iho ja lapsenomainen nauru kun han loiskii vetta paalleni (kastellen rastani).

Maksettu internet-aika alkaa olla lopussa, mutta mieleeni juolahtaa viela tarkea asia elamassani. He ketka jaivat Suomeen. Rakkaat ystavani.