Kriisinpoikanen.

Heräsin tänään klo 15.32. Taas. Ei ihme, että heti herätessään tulee irrallinen ja merkityksetön olo. Heräsin ja katselin kämppääni, vaatteita lattialla, kissankarvoja matossa, viittä tyhjää mehupurkkia (eikä tietenkään yhtään mehua mitä JUODA), kissankarvoja vaatteissa, kissanhiekkaa lattialla, matolla ja oikeastaan joka paikassa. Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin heittää valkoiset ja pitkäkarvaiset kissani ulos ikkunasta ja sanoa että tervemenoa, minäkin pärjään omillani, miksi te ette pärjäisi. Katsoin kissojeni viattoman pirullisia, KARVAISIA naamoja ja hellyin, ehkä vienkin ne vaan kissataloon.

Heräsin muutenkin täysin oudossa mielentilassa, halusin puhdistautua. Eikä pelkäsään fyysisesti, vaan henkisesti, eettisesti ja öö moraalisesti. Tai en tiedä, mutta jotain oli tehtävä tälle elämälle. Halusin siivota asuntoni, laittaa taulut seinille, hankkia rahaa ja leikata hiukset. Aina välillä katsoessani hiuspehkoani, joka koostuu takuista, rastoista ja epämääräisistä hiusmassoista, tulee jännä olotila joka huutaa aivojeni pohjalla: "Leikkaa ne pois, ole VAPAA!" Silti mietin että en varmaan pärjäisi kaljuna, taikka siilinä. Mutta "puhdistautumisprosessi" ei tuntuisi loppuun asti viedyltä ja lopulliselta ilman hiusten eliminointia. Tiedän, että ikävöisin hiuksiani. Ikävöisin niiden silittelyä, jokaisen rastan loputonta ihmettelyä ja ihastelua.

Juuri kun mietin tätä hiusteni filosofiaa, vanhemman puoleinen mies tulee Glory Daysissa kyselemään niistä. "Varmasti ei oo oikeat? Meillä on työpaikalla tyttö jolla on myös tuollaiset, jatketta ja kuitua koko homma!" Ei oo ei. Kiitos tästä. Ehkä nää pysyykin vielä hetken. :) "Onkos sulla muuten poikaystävää, noin nätti tytönlirpukka? Varmasti on. Mitäs sie siinä konneella, eikös se oo elämän tuhlaamista? Hä?" Ei oo poikaystävää. Joo, onhan se elämän tuhlaamista. Joo, ei... Joo. Jätä mut rauhaan.

Pitäisi kanssa lopettaa ryypiskely, juopottelu, turha päihteily, ulkona rilluttelu, myöhään valvominen, ihmissuhteiden sotkeminen, yleinen paheellisuus, liika nukkuminen, baareissa notkuminen, elämän skippaaminen ja velvollisuuksien pakoilu. Mistä löytää se tarvittava puhti, mistä löytää motivaatio? Ei sitä kotoa löydä, mokomassa kopissa tulee vain klaustrofobinen olo. Ei sitä täältä Glory Daysista löydä, se on varmaa. Etsinkö siis Lundista, koulun käytäviltä, kirjastosta, kavereiden nurkista, jokirannasta vaiko torikahvilasta? Ei, en löydä sitä sieltäkään. Ehkä pitäisi etsiä sitä itsestä, syvältä minän sopukoista? Turhaa lässytystä ja tekotaiteellista paskaa. Ehkä se tulee jos on tullakseen.

Molly kuittaa, paljon valoisimmin ajatuksin kuin aloittaessaan.

Hourailua.

Hassunhauskaa olla kipeänä. Olen nyt tietysti paljon paremmassa kunnossa kuin pari päivää sitten. Vielä maanantaina mennessäni nukkumaan kuvittelin pieniä vihreitä miehiä ja sopertelin äidilleni käsittämättömiä, hänen niin ihanasti peitellessäni minut nukkumaan. "Oikeesti äiti, entäs jos mä kuolen niiku se siinä leffassa jossa oli se miesnäyttelijä, mikäsenniminyton, se se se joka näyttelee siinä toisessakin leffassa" *kikatuskohtaus* "Se jossa on Meg Ryan joka siinä alussa kuolee se pieni tyttö kuumeeseen öö".

Mahtavaa. On tietysti ihanaa olla vanhempien hellässä huomassa kun sairastaa kuolemaa, mutta on se ihanaa palata takaisin kotiin, omaan kotiluolaani! Mukavaa olisi tietysti ollut myös parantua rauhassa, mutta toisin kävi kun asunnon jälleen kerran valtaa järkyttävä määrä ystäviä, tuttavia ja muita humalaisia hengareita. Keskiviikkona menen väsyneenä nukkumaan parin kaverin lähdettyä, niistän nenääni kuin viimeistä päivää ja kuolen limaiseen yskääni. Laitettuani silmät kiinni, puhelimeni piippaa merkiksi viestistä.

Lopulta päädyn valvomaan kahdesta kuuteen, viestin kertoessa: "Tulen kohta". Tai no, valehtelisin jos sanoisin valvoneeni, mutta kipeänä nuokkuminen ei tunnu mukavalta unenpuutteen lisääntyessä jokaisella yrityksellä pitää silmät auki. Niinpä hyysään sisään kaksi juopunutta tuttavaani, toisen kadotessa vessaan ja toisen lysähtäessä sohvalle. Keitän kahvia ja luotsaan toisen vessasta sängylle. Menen itsekin nukkumaan ja kuuntelen kun jälkimmäinen hääräilee sohvalla itsekseen ja kikattelee ilmeisesti kissojeni temppuilulle.

Damn!

Hieman tyhjähkö olo, kuumetta ja kurkkukipua. Muutenkin keho halajaa jotain mitä ei voi saada.

Näin unta jossa kävelin ison hallin läpi, hallin jokaisessa nurkassa kasvoi toinen toistaan eksoottisempia kasveja, löytyi jättiläiskurpitsoja, jalkapallon kokoisia tomaatteja ja omenoita, jotka puusta pudotessaan olisivat halkaisseet maan. Niin ainakin unessa ajattelin. Kaikki oli suurta ja mahtavaa, ja minä olin pieni niiden keskellä. Sellainen olo minulla on, olen pieni verrattuna tähän todellisuuteen joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu loputtomiin! Kävelen hallin läpi, ja pitelen Häntä kädestä. En ole aivan varma kuka Hän on, mutta yksi asia on selkeää. Hän voisi täyttää tyhjiöni. Pitää minua kädestä matkalla suuren hallin läpi.

Paras tapa tosiaan aloittaa blogin kirjoittaminen on viideltä aamuyöstä, kuunnellen bluesia tupakansavussa. Blogin nimi, "mollyzzienis" tai "Crazy Walk Called Life" saattaa hyvin kuvastaa silloisia mielentiloja, vaikka en pahemmin psykedeelejä harrastakaan. Myös silloinen seura, joskus Enriqueksikin kutsuttu, myös saattoi auttaa silloista sekalaista olotilaa. "Soita Gnarles Barkleyn Crazy!" Näen vieläkin sieluni silmin kun hyppäämme facebookin ääreltä kuuntelemaan jalkojemme töminää Klubin lattialla, lasittunein silmin ja kieli keskellä poskea.

"En osaa laulaa enkä tanssia, mutta kun niin teen, minulla on niin hyvä olo"

Itse kuvittelisin osaavani tanssia kohtuullisesti, ja voin myös todeta että niin osaa Enriquekin. Pidän myös laulamisesta, mutta saavuttaakseni maksimaalisen potentiaalini sillä saralla, ei olisi varmaan pahitteeksi ottaa laulutunteja. Pahitteeksi, what a silly word. Haluaisin valita elämälleni selkeän "taiteellisen suunnan", mutta en usko että se on mahdollista. Rakastan kirjoittamista ja valokuvaamista, laulan koko ajan, pidän piirtämisestä mutta tunnen monia ihmisiä joiden töiden rinnalla raapustukseni näyttävät esikoululaisen käsialalta. Onneksi ihminen on niin moniulotteinen, että näinkin laiska ihminen kuin minä, pystyy keskittymään moneen asiaan kerrallaan.

Getting Started.

Mietin että onkohan tämä oikea ajankohta ja mielentila aloittaa henkevän ja sielukkaan blogin kirjoittaminen, mutta what the hell.

Seuraa jännittävää ja tapahtumarikasta eloani aitiopaikalta, juuri sinä!

Chinchin!