Loppuuko velvollisuudet koskaan?

Enää yksi yo-kirjoitus. Yksi. Hah! Monta vuotta meni, mutta kohta alkaa olla urakka finaalissa.

Rakkauselämä on miten on, en oikein osaa sopeutua ja eliminoin kaikki häiriötekijät. Rakkaus itsessään (jos sellaiseksi voi kutsua max. puoli vuotta kestäneitä ihastuksia) tuntuu häiriötekijältä, enkä oikein loppujen lopuksi kaipaa muita kuin itseäni. Toki ihmisten joukosta löytyy kivoja poikkeuksia, mutta kokemusteni perusteella voin sanoa saavani enemmän irti rakastavasta ja läheisestä ystävyyssuhteesta kuin parisuhteesta. Ehkä joku ihana tytteli tai uroo joskus pyyhkii maan jalkojeni alta ja pökerryttää sokeaksi asti. Kuitenkin kokeileminen ja hassuttelu on parasta, ainakin tällä hetkellä. Miksi tarvitsisi havitella normien mukaisia haaveita omasta kullasta, perheestä ja koiralaumasta, kun se hyvä on jo koko ajan läsnä. Miksi ei voi olla kerrankin tyytyväinen, oikeasti tyytyväinen nykyhetkeen ja vain imeä viileää kevätilmaa keuhkoihin, rakastaen omaa olemassaoloaan. Tälläisinä hetkinä rahahuolet, ihmissuhdemurheet, paha olo ja stressi unohtuvat kokonaan, ja mieli lepää.